*Otsikon lainaus on vuoden 2008 Idols- voittajan Koop Arposen suusta Iltalehden jutussa, jossa Arponen ja Martti Saarinen kertovat muusikon elämästään ja tyhjille lavoille soittamisesta.*

Tänään oli Iltalehden otsikoissa juttu siitä, että vuoden 2011 Idols -voittajan Martti Saarisen debyyttialbumia myydään Anttilan alelaareissa (korostetusti POISTO -hintaan) 50 sentillä. Aiemmin levy oli kaupan hintaan 1.99 euroa. Itsekin löysin Joensuun Anttilasta yksittäisiä kappaleita Saarisen levyjä viime syksynä tuohon kahden euron hintaan. Iltalehden jutussa alelaariin joutumista ja levyn myymistä pilkkahinnalla tituleerataan "artistin pahimmaksi painajaiseksi". Onko se todella sitä? Ja jos on, niin onko se pahin painajainen itse artistille vai levy-yhtiölle ja levyn rahansa satsanneelle tuotantokoneistolle? Onko Martti Saarinen heikon levymyyntistä takia epäonnistunut artisti? Tutkailin vähän taustoja ja tässä sähköposteihin vastausta odotellessa on hyvä hetki syventyä tähän asiaan. Kuulostaapa vakavalta ja viralliselta, tunnen oloni varsin tärkeäksi mediavaikuttajaksi ja kolumnistiksi. Vähän niinkuin Bridget Jones.

bridget_jones-normal.jpg

Mikä nykyään määrittelee artistin arvon? Onko se tehtyjen keikkojen summa, myytyjen levyjen määrä, ladattujen biisien määrä, facebook-sivun tykkäysten määrä, Spotifyn tai Youtuben klikkausmäärät, kotisivujen kävijämäärä, nimekäs levy-yhtiö tai ohjelmatoimisto vai keikoilla kävijöiden määrä? Vai onko se se palaute, jonka artisti esiintymisestään saa; kehut, selkääntaputtelut, pyynnöt keikkapaikalta saapua uudestaan esiintymään sekä kannustavat viestit ja fanipostit. Vai olisiko se kaikkien näiden tekijöiden summa tai vielä jotain muuta? Mutta entä jos näistä yksi sitten tökkii, Saarisen tapauksessa ilmeisesti suurin "ongelma" on levymyynnissä.

Jo tuossa vuoden 2012 artikkelissa puhutaan siitä, kuinka Idols -voittajat ovat joutuneet soittamaan tyhjille saleille. Hei haloo. Eiköhän noin ole tapahtunut yhdelle jos toiselle isommallekin nimelle. Ei ole kauaakaan siitä uutisesta missä kerrottiin, ettei Suvi Teräsniskankaan keikalle ollut saapunut kuin kourallinen ihmisiä ja tästä syystä artisti oli sitten päättänyt jättää esiintymättä. Mielestäni Arposen asenne asiaa kohtaan on aivan loistava: "Uskon, että jokaisella artistilla on ollut hetkiä, kun soitetaan tyhjille lavoille. Siinä pitää vain miettiä, että ihmisiä on tarpeeksi, mutta sali liian iso." Ja ei kai onnistuneen keikan määre ole se, että tupa on täysi? Olen monelta muusikolta kuullut kommentin, että pienen yleisön edessä saa aivan erilaisen fiiliksen esiintymiseen kuin sata- tai tuhatpäisen yleisön edessä, kun yleisö oikeasti keskittyy ja kuuntelee. Monesti intiimit keikat yltävätkin artistin "arvoasteikossa" ja parhaimmissa keikkamuistoissa erittäin korkealle.

Voisikohan Saarisen arvostelu muuten johtua osin siitä, että ennen vuoden 2011 tuotantokautta Idolsissa taisi olla parin vuoden tauko ja tauon jälkeen formaatin piti näyttäytyä parempana kuin koskaan ja olla kilpailijoiden suhteen erittäin kovatasoinen. Tutkailin huvikseni Saarisen taustoja. Facebook-sivuilla reilu 8800 tykkäystä ja keikkakalenteri näyttää satoja tehtyjä keikkoja. Saarinen kertoo elättävänsä itsensä musiikillaan, eli eipä minun silmään ainakaan kauhean huonolta näytä. Mistä se heikko levymyynti sitten johtuu? Saarisen tapaan myöskään vuoden 2008 Idoli Koop Arponen ei ole päässyt paistattelemaan suuressa suosiossa ja hypetyksessä voittonsa jälkeisinä vuosina, toisin kuin potin käsittämättömällä tavalla räjäyttänyt kilpasiskonsa Anna Puu, joka on saavuttanut aivan uskomattoman suosion Idolsin myötä. Eipä kai kukaan vastausta siihen tiedä, miksi yksittäiset artistit jäävät elämään ihmisten mieliin ja toiset eivät. Onko se joku tietty juttu mikä artistista on löydyttävä ettei suosio jää pelkkään 15 minuutin julkisuuteen? Mutta mikä se juttu on ja kuinka sen löytää?

Etsin huvikseni netistä tietoja Idols-voittajien levymyynneistä. Kaikkien aikojen ensimmäisen Idolsin voittanut Hanna Pakarinen (2004) möi debyyttialbumillaan yli 50 000 kappaletta. Toinen Idols-voittaja Ilkka Jääskeläinen (2006) möi alle 14 000 kappaletta. Kolmas Idoli Ari Koivunen (2007) taas möi uskomattomat yli 70 000 kappaletta. Koop Arponen (2008) möi kultalevyyn oikeuttavan määrän, kun taas Saarisen levyä on myyty vain noin 6000 kappaletta. Eli aika suuri ero on vaikka Saarisen ja Koivusen myynneillä. Mutta on jännä huomata, että levymyynti ja keikkamyynti eivät näytä ainakaan Saarisen tapauksessa liittyvän toisiinsa. Vaikka levy ei myy, keikkaa riittää. Myöskään itse voitto Idolsissa vuosien aikana ei ole taannut pitkäkestoista menestystä; parhaiten kisan jälkeen ovat tainneet pärjätä kakkos- tai kolmossijoille jääneet kilpailijat. 

Ajatellaanhan sitten sitä, kuinka tyhjästä ponnistava artisti voisi myydä yhden yhtä levyä, kun kuukausia kestävä supersuosittu tv-formaatti ja kansainväliset levy-yhtiötkään artistin taustalla eivät takaa menestystä saati korkeita myyntilukuja? Mietin tässä tietenkin itseäni. Meiltä on kysytty monta kertaa keikoilla, että mistä ja milloin levyn voi ostaa. Ikäväkseni olen joutunut toteamaan, että ei sitä pysty ostamaan mistään vielä pitkään pitkään aikaan. Itse uskoisin kyseisen tulevan debyytin olevan useiden vuosien hauduttelun tulos. Eihän sitä mitään järkeä olisi julkaista, kun kukaan ei meistä vielä tiedä mitään. Siinä menisi hukkaan levy-yhtiön panostus ja saattaisipa siitä paha mieli tulla itsellekin, kun huomaisi, että levykasa pysyy kaupan hyllyssä koskemattomana.

Ajatus siitä, että vaikkapa tällä hetkellä meidän levy möisi kivoja lukemia on täysin utopistinen. Siksipä meidän strategiamme onkin tehdä levyä rauhalliseen tahtiin ja ensisijainen pääpaino tällä hetkellä on luonnollisesti keikoissa. Keikkojen avulla keräämme sitä mahdollista ostajakuntaa ja ylipäänsä musiikille kuuntelijakuntaa. Prosessi on lähtenyt tosi kivasti käyntiin eikä minulla ole keikkatilanteen suhteen mitään valittamista. Asiat tehdään rauhalliseen tahtiin ja panostetaan suurien määrin sijasta laatuun. Oma tavoitteeni keikkailussa on se, että ihmiset tykkää kuulemastaan. Itselleni parasta palautetta on se, kun yleisö tulee keikan jälkeen kiittelemään ja se, että ravintoloitsija pyytää keikan jälkeen tulemaan uudestaankin keikalle. 

Musiikkibisnes on oikeasti raakaa hommaa ja oman kokemuksen mukaan tästä touhusta on usein glamour kaukana, vaikka noita kokemuksia nyt ei niin älyttömästi vielä olekaan. Tosin, on hyvä aloittaa pohjalta pikkuhiljaa, niin ainakaan kuvitelmat alan hienoudesta eivät kasva liian suuriksi. Kaikesta huolimatta tämä on parasta mitä tiedän. No, onhan se vähän eri asia olla vaikka Rihanna kuin minä, Rihannan kohdalla voi varmasti puhua glamourista paljonkin :0)

Tämän tekstin myötä en siis tullut pohdinnoissani mihinkään tulokseen, kunhan heittelin ilmaan kysymyksiä, jotka olennaisesti tuntuvat liittyvän muusikon työhön ja alalla pärjäämiseen ja joihin itse toivoisin joskus saavani vastauksen.

Ja sitä paitsi. Kyllähän meidän levylle löytyisi menekkiä jo nyt. Sen ostaisivat ainakin äiti ja Terhi.

Hauskaa päivää! :0)