Uaaaaah! Taisi vierähtää viikko edellisestä postauksesta, pahoittelut. Viime viikko oli taas sellaista sorttia että kirjoittelulle ei kamalasti jäänyt aikaa. Helmin sairastelu ja viikon valvominen vei taas mehut ja olin vielä lauantain töissä. Meillä oli yhdistyksen 25-vuotisjuhlat ja työnkuva oli päivän aikana kovinkin moninainen ja henkisesti yllättävän raskas kun esiintymistä oli paljon.

Viime viikon urheilut jäikin sitten pelkkään salitteluun, neljä kertaa kävin salilla enkä yhtään kertaa lenkillä! Tosi hienoa. No, yritän tällä viikolla ottaa takaisin. Tänään kävin tietenkin salilla tekemässä jalkoja ja rintaa (jalkaprässissä meni 130kg rikki ja vino penkkipunnerrukset menee jo sujuvasti 10kg käsipainoilla per käsi, joten jeeee!!) ja kotiinpäästyä lähdin vielä Pipsan kanssa puolentoista tunnin lenkille (oli ihan kamalan jäätävä tuuli, yök). Helmi jäi vielä varmuuden vuoksi kotiin, kun noin viikko piti ottaa rauhallisesti taudin takia. Helmi on kyllä muuten ihan oma itsensä jo, huraa! Vaan arvatkaapas mitä lenkkireitin tienposkesta löytyi?

Enpä ole ennen maaliskuussa näiltä leveysasteilta leskenlehtiä löytänyt. Muistan kun viime keväänä hehkutin leskenlehtien löytymistä hieman ennen toukokuun puoltaväliä, joten aika paljon on kevät etuajassa kyllä tänä vuonna.

Vaan eipä haittaa todellakaan, ihanaa kun on valoa ja aurinkokin lämmittää. Olette huomanneet, vaikuttaako valon määrä aktiivisuustasoonne? Minulla ainakin ajantaju hämärtyy ihan täysin, kun illalla on vielä valoisaa. Tosin tuo kellojen siirtäminenkin taisi vaikuttaa enemmän kuin uskoinkaan. Väitin kovasti Jarkolle, ettei sillä ole mitään merkitystä enää tänään maanantaina kun kelloja siirrettiin jo viikonloppuna, mutta niinpä vain aamulla kyllä väsytti ihan urakalla. En kyllä montaa tuntia nukkunutkaan taas kertaalleen että sinällään en sitten tiedä, nukkuminen on ollut taas hyvinkin haasteellista viime viikkoina. Typerää touhua muutenkin koko kellojen siirtäminen.

Eilen alkoi muuten Suurin pudottaja, katsoitteko? Minä katsoin ja kyllä pitää hattua nostaa ohjelmaan osallistuneille ja toivon kovasti että jokainen heistä saavuttaisi hyviä tuloksia. Minulle ehti jo muodostua ensimmäisen jakson suosikit, mutta he eivät valitettavasti päässeet suorilta leirille. He joutuivat muutaman muun hännille jääneen parin kanssa laihduttamaan kotona ja kilpailemaan leiripaikasta sitä kautta. Mieleen jäi myös nuori nainen, joka jo ohjelman mainoksessa heittää ilmoille hyvinkin koskettavan kysymyksen, eli sen, että jos hän olisi ollut ikänsä laihempi, olisiko hän sairastunut syöpään. Aika pysäyttävää ja ajatuksia herättävää minun mielestä. Mutta miksi se onkin niin, että lihominen on paljon mukavampaa ja herkullisempaa kuin laihduttaminen (ainakin siis minun mielestä)? Niin paljon kuin tykkäänkin liikkumisesta, niin siitä huolimatta, jos vaikka raskaan työpäivän jälkeen huonoilla unilla pitäisi valita lähdenkö salille ja lenkille ja syön kaalikeittoa, vai pitsalle ja jätskille ja peiton alle sohvalle katsomaan elokuvaa sipsejä napostellen, niin tiedätte kyllä kumman heikkona hetkenä valitsisin. Onneksi tällä hetkellä noita valintoja ei tarvitse tehdä kun on yksinkertaisesti tehtävä niinkuin sanotaan. Mutta miksi lihominen onkin niin helppoa, mutta laihtuminen on yhtä tuskaa? Eihän se laihuus itsessään onnea ja auvoa tuo todellakaan ja jokainen olkoon kropassa missä viihtyy, sehän se on pääasia, mutta kuitenkin. Ja tuohan sitä laihduttaminenkin riskejä mukanaan siinä missä ylipainokin, jos touhu menee överiksi. Iltasanomissa taisi olla viime viikolla Viikon laihduttajana todella nuori tyttö, joka oli laihduttanut 60 kiloa! Siis aivan käsittämätön lukema, mutta, hän kertoikin että oli sairastunut laihduttamisen aikana bulimiaan.

Tässä postauksessa ei nyt ollut mitään päätä eikä häntää ja punainen lanka on kadoksissa. Mutta kadoksissa on kyllä kirjoittajan aivotoimintakin. Lienee aika lähteä tekemään makaronimössöä ja salaattia ja alkaa rapsutella koiria. Morot ja reipasta viikon aloitusta! :0)