Ajattelin alunperin, että pidän tämän blogin niin sanottuna hyvän mielen blogina, mutta tänään on tunne etten jaksa olla niin kamalan positiivinen. On jotenkin turhautunut ja tympiintynyt olo. Puran tähän nyt tuntojani, mutta en tiedä että julkaisenko tätä postausta edes. Tai jos julkaisen, en tiedä piilotanko tekstin jossain vaiheessa. Mutta kaipa elämään kuuluu huonotkin päivät ja fiilikset eikä siinä pitäisi olla mitään hävettävää tai epäluonnollista. 

Ensinnäkin, miksi en voi osata nukkua niinkuin tavalliset ihmiset? Unettomuus on niin veemäinen vaiva, ettei sitä voi käsittää sellainen henkilö, joka sitä ei ole kokenut. Tätä vaivaa on jatkunut kahdeksan vuotta ja niistä viimeiset kuusi vuotta erittäin pahana. Nukkuminen vaikuttaa niin moneen asiaan psyykkisessä ja fyysisessä hyvinvoinnissa. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka laittavat päänsä tyynyyn ja nukahtavat saman tien. Tai niitä, jotka nukkuvat päiväunia. En voi ymmärtää, kuinka päiväunien nukkuminen on edes mahdollista. Kun ei itse nuku öisinkään niin päivällä nukkuminen tuntuu vielä käsittämättömämmältä. En tiedä millaista on normaali ja luonnollisesti elimistöä palauttava uni, koska sellaista en ole nukkunut kuin viimeksi päälle parikymppisenä. Mutta jos jotain positiivista, niin olen ainakin turvallinen kuski keikoilla kun en pysty nukahtamaan rattiin :0) Hehheh, olipa hauska juttu. Voi olla, että nyt joku siellä ruudun toisessa päässä ihmettelee että kuinka puhun näinkin henkilökohtaisesta asiasta. En vaan näe tässä aiheessa mitään salattavaa tai sinänsä ihmeellistä, jokaisella meistä on omat vaivamme eikä kukaan meistä säily terveenä koko elämäänsä. Unettomuuden kanssa kamppailu on ollut minulle pysyvä ja luonnollinen osa elämää jo niin kauan, että se on minulle vähän sama asia kuin se että laittaa ulos lähtiessä kengät jalkaan. Löydänköhän kohtalotovereita? Toivottavasti en, ei tätä kenellekään toivoisi. Miksi nukkuminen ei vain voisi olla näin helppoa:

Toiseksi, älysin tänään, että olen puuhastellut musahommien parissa jo kokonaista neljä vuotta. Se on aika pitkä aika se. Paljon olen saanut aikaiseksi, enkä vuosien aikana olisi edistynyt minnekään suuntaan ellen olisi saanut soittaa, esiintyä ja tehdä yhteistyötä hienojen muusikoiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Olen jonkin verran lueskellut nettikeskusteluja ja seurannut aiheita siitä, kuinka vaikeata nykyään on saada vaikkapa levytyssopimus. Keikkojen saaminenkin tuntuu tuottavan paljon vaikeuksia. Saan siis olla ihan tyytyväinen omiin tähänastisiin tuloksiini ja onhan se hienoa, että omilla ansioillaan on saanut kaiken sen mitä nyt on. Mutta mutta. Kun ei se ole tarpeeksi. Minulla kasvaa nälkä musajuttujen suhteen kovaa vauhtia, mutta pelkään sitä hetkeä kun ajaudun umpikujaan eikä omat resurssini enää riitä bändin eteenpäin viemiseen ja toiminnan kehittämiseen. Eli että jämähdämme paikoillemme, emmekä koskaan pääse suuremman yleisön tietoisuuteen. Olemme lukemattomia kertoja keikoilla saaneet kuulla palautetta, että meillä on kaikki loistavasti kohdallaan, ainoa mikä nyt puuttuu on se "yksi hitti" joka räjäyttää pankin. Niinpä. Henkisesti olen varautunut siihen, että saamme tehdä keikkaa ja musiikkia nykyisessä mittakaavassa vielä useita vuosia ja jos näin käy (ja vaikka tekisimmekin tätä loppuikämme näin), olen siitäkin enemmän kuin kiitollinen. Kaikki vaihtoehdot rinnastettuna siihen, etten saisi tehdä musiikkia tai esiintyä ollenkaan on hyviä vaihtoehtoja, olipa niiden suurusluokka mikä tahansa. Jos joku iso levy-yhtiö tai ohjelmatoimisto meistä sattuisi jossain vaiheessa kiinnostumaan, silloin se toivottavasti olisi menoa toivomaani suuntaan. Siihen asti ei kai auta kuin tehdä parhaansa ja repiä selkänahastaan kaikki soinnut, sävelet ja yhteistyötarjoukset. Missään nimessä en halua vaikuttaa kiittämättömältä, koska sitä en todellakaan ole. Olen erittäin onnellinen niistä tahoista, jotka ovat tehneet tai tekevät tällä hetkellä yhteistyötä kanssamme ja olen heille ikuisesti kiitollinen siitä, että he uskovat minuun ja meihin. Mutta kuten sanottu, nälkä kasvaa syödessä ja haaveet leijuvat jo pitkällä pilvien yläpuolella.

Kolmanneksi, missä hitsinpimpulassa se kevät ja kesä viipyy?! Tämä kylmyys tekee minulle niin paljon tuhoa. Palelen vaan koko ajan ja sitten ärsyttää. Niistä varpaanlämmittimistä voisi joku keksiä sellaiset kokokehon-lämmittäjät. Toissayönä lattialämmitys alkoi reistailemaan ja täällä oli 18 astetta lämmintä. Oli aika vilpoista, nukuin pitkät housut ja sukat jalassa kahden peiton alla ja silti tärisin koko yön nenä niiskuen. Odotan sitä hetkeä kuin kuuta nousevaa, kun voi istua laiturilla ilta-auringossa hellevaatteissa:

Neljänneksi, olen niin kyllästynyt tähän laihduttamiseen. Tuntuu kuin sillä muutamalla kilolla minkä vielä haluaisin pudottaa olisi jotenkin uskomaton vaikutus minun elämääni. Vaikka tuskin sitä kukaan enää tulee edes huomaamaan jos saan vielä sen 4 kiloa pois. Vuoden alusta saakka olen yrittänyt laihduttaa, enkä ole edistynyt projektissa grammaakaan. Olen niin tympiintynyt jokapäiväiseen vatvomiseen siitä, saanko nyt syödä yhden Pätkiksen tai juoda rasvattoman maidon sijasta kevytmaitoa vai en. Huihai, ketä se edes kiinnostaa? Eilen kun kasasin kirpparille meneviä vaatteita, löysin kesän 2011 caprit kaapista ja laitoin ne jalkaan. Jospa vaikka hetken yrittäisi olla tyytyväinen tästä, eikä koko ajan tavoitella tässäkin asiassa enemmän:

Ruuan ajattelu ja laihduttaminen alkaa tätä nykyä mennä ihan pakkomielteiseksi ja jotain tästä motivaation puutteesta kertoo sekin, että repsahtelen jatkuvasti syömään herkkuja. Toisaalta, kun antaisi itselleen luvan herkutella silloin tällöin, ei siitä tarvitsisi joka kerta ottaa pään sisällä kilareita ja olla pettynyt itseensä. Ei kai syömisen pitäisi tuottaa huonoa omatuntoa niinkuin se nyt tekee, parhaimmillaanhan hyvä ruoka ja hyvät maut ovat yksi elämän parhaista asioista, ainakin minulle. Mutta kun on luonteeltaan kilpailuhenkinen ja täydellisyyteen pyrkivä, niin on vaikea "luovuttaa" ja tyytyä siihen mitä on. 

Viimeiseksi, missä luuraa tämä henkilö:

 

:-D Ymmärtänette mitä tarkoitan.

Mutta nyt loppui tämä valitusvirsi ja huomenna taas paremmalla fiiliksellä eteenpäin eikös joo!