Jatkan edelleen kirjoittamista samasta syystä kuin edellisessäkin postauksessa. En suosittele tämän postauksen lukemista kenellekään eläinrakkaalle ihmiselle. Tai ylipäätään yhtään kenellekään. Paha mieli tulee varmasti.

Sieluun sattuu edelleenkin niin paljon ettei koko viikolla itkulle ole tullut loppua. Näen koko ajan sieluni silmin Helmin kainalossa, sohvalla, syömässä, pihalla pissillä ja nukkumaan mennessä ja aamuisin kainalossa. Tiedän että olen omituinen sen suhteen että kiinnyn eläimiin samalla tavalla kuin ihmisiin. Inhimillistän lemmikkejäni liikaa ja sen takia niistä luopuminen on aina ollut minulle äärimmäisen vaikeaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni luopuminen on kuitenkin näin vaikeaa mitä se on tällä viikolla ollut. Lemmikki ei ole minulle lemmikki, lemmikki on minulle perheenjäsen ja kuin oma lapsi. Varsinkin Helmi, joka on vuosien aikana auttanut minut läpi monesta karikosta ja mielipahasta vain olemalla sylissä. Helmi on aina ollut herkkä aistimaan minun tunnetilat ja elänyt sekä ilossa että surussa mukana.

Keskiviikkona hautasimme Helmin vanhempieni luokse. Työpäivä oli aivan kidutusta, mutta jaksoin kuitenkin olla töissä muutaman tunnin. Lähinnä itkin työhuoneessani. Töiden jälkeen lähdimme hakemaan Helmin eläinklinikalta. Itkin matkan ja itkin saavuttuamme klinikan pihalle. Sain kuitenkin kerrottuani asiani ja että tulimme hakemaan Helmiä. Tiedättekö mikä järkytys oli, kun hoitaja avasi arkkupakastimen kannen. Helmi oli pakastettu ja kiedottu mustaan muovipussiin, jonka päällä luki isoin kirjaimin "ÄLÄ HÄVITÄ". Reaktiotani ei varmaankaan tarvitse arvata. Järkytyin ja purskahdin itkuun ja käännyin pois huoneesta josta Helmi haettiin. Jarkko sai kerättyä itseään sen verran että otti Helmin hoitajan sylistä ja kantoi hänet autoon. Minä tulin hetken päästä perässä kun kykenin taas liikkumaan ja hoitaja piti minulle klinikan takaovea auki. Hoitajakin näytti siltä että itku tulee hetkellä minä hyvänsä, sillä hän käänsi päänsä pois, piti silmiään kiinni eikä sanonut mitään. Emme uskaltaneet laittaa Helmiä takapenkille, ettei Pipsa saa mitään kohtausta siitä järkytyksestä, että sisko makaa kuolleena hänen vierellään. Helmi matkusti vanhempieni luokse takakontissa huopaan käärittynä :( Ei kovinkaan arvokasta.

Kotona sain jälleen itkuhepulin äitin tullessa lohduttamaan ja halaamaan. Iskä oli kaivanut Helmille haudan valmiiksi. Kävin nostamassa Helmin autosta syliin ja kannoin haudalle. Pussin pohja oli ratkennut ja Helmin jäätyneet tassut tulivat pussista ulos. Silittelin Helmin jalkoja ja avasin pussin myös pään kohdalta. Helmi tuoksui vielä omalle tutulle itselleen. Silmät olivat rauhallisesti kiinni. Silittelin ja suukottelin häntä vielä viimeiset hetket, enkä olisi laskenut häntä hautaan ollenkaan ellei Jarkko ja äiti olisi niin käskenyt tekemään useampaan otteeseen. Kaikki siinä sitten itkimme kun laskin Helmin huopaan käärittynä hautaansa. Äiti sanoi, että annoin Helmille parhaan mahdollisen elämän. Sanoinkin eilen Jarkolle, että Helmin uudelleensyntyminen oli sinä päivänä, kun otin hänet itselleni. Näin ainakin haluan uskoa, että Helmi sai hyvän loppuelämän kaiken sen kauheuden jälkeen mitä hän joutui edellisessä paikassa kokemaan. Helmin edellinen omistaja oli viemässä Helmiä piikille jo tuolloin.

Helmi kerkisi täyttää 22.6 tasan 12 vuotta. Seuraavana päivänä hän kuoli. Yhdessä siskon muksujeni kanssa koristelimme haudan ja kirjoitimme pikkukivillä kumpareen päälle Helmin nimen ja sydämen. Siskon tyttöni toi haudalle enkelipatsaan ja hän oli myös kerännyt haudalle kimpun kukkia. Tästä eteenpäin vanhempieni luokse mennessä ensimmäinen osoite on aina tervehtimään pikkuista.

Nyt suurena huolena on Pipsa. Hän alkaa selvästi jo oireilla ikävää ja ahdistusta. Ei syö enää samasta kupista mistä söivät Helmin kanssa. Itkeskelee ja odottaa selvästi jotakin. On poissaoleva eikä hae huomiota ja hellyyttä normaaliin tapaan. Ei viihdy enää sylissä vaan vetäytyy yksin nukkumaan sängyn, hyllyn tai pöydän alle. Pipsa ei ole aiemmin nukkunut öitä sängyn alla, mutta nyt nukkuu. Hän meni ensimmäistä kertaa sängyn alle nukkumaan sinä yönä, kun Helmi sai ensimmäiset kohtaukset ja sekosi kohtauslääkkeistä. Pelottaa, että Pipsa kuolee ikävään.

Pahoittelen viimeisten postausten aihetta, mutta kirjoittaminen auttaa käsittelemään asiaa. Pahoittelut myöskin kirjoitusvirheistä ja epäjohdonmukaisesta tekstistä, mutta tällä hetkellä en jaksa kiinnittää asiaan kamalastikaan huomiota.

Ikävä on isoakin isompi. Helmi-rakas jätti ison aukon sydämeen. Minulla alkoi tänään viiden viikon kesäloma, mutta eipä ole kovin juhlavat tunnelmat. Huomenna mennään bändin kanssa studioon äänittelemään mutta tällä hetkellä en saa siitäkään ajatuksesta kamalasti mielihyvää. Itkettää vain koko ajan.

Hyvää viikonloppua kaikille. Yritän palata asiaan ensi viikolla jo hieman kivemmilla aiheilla.